Ulla-Maija Aro: Hoidin kaksi lasta kontaten ja kolmannen pyörätuolista käsin

Mitä eteen elämässä, kun kaksikymppisen nuoren naisen jalat ovat yhtäkkiä poissa pelistä? Ulla-Maija Aro päätti tutkimuksen toisensa perään läpikäytyään yksinkertaisesti jatkaa elämää ja on pitänyt päätöksensä ympäristön vastaväitteistä välittämättä. Fysioterapia on ollut tärkeänä apuna perhearjen pyörittämisessä.

| Fysioterapia, neurologinen kuntoutus, kuntoutujatarina 21.11.2017


Ulla-Maija Aro alkoi oirehtia kaksikymppisenä: yhtäkkiä jalat olivat poissa pelistä. Nuorta naista tutkittiin ja tutkittiin, mutta syytä oireisiin ei löytynyt. – Minulla on edelleenkin ympäripyöreä diagnoosi: alaraajahalvaus. Arveltiin, että jokin virus oli tuhonnut liikehermot. Tuntohermot ovat tallella.

Isä halusi saada viimeisen päälle selon siitä, mikä ihme hänen tyttäreensä oli iskenyt. Tytär päätti kuitenkin itse jossakin vaiheessa, että nyt tutkiminen riittää. – Ajattelin jo, että löytyisi se aivokasvain sieltä… olisi helpompaa. Oli niin turhauttavaa, kun mitään syytä ei löytynyt, vaikka minulle tehtiin neurologisella poissulkeva tutkimus toisensa perään, toistuvia selkäydinpunktioita ja lopulta tuskaisa ilmakallokuvauskin.

Siellä sairaalassa päätin, että ei hitsi – täytyy päästä vauhdilla eteenpäin! Että tämän pitää loppua ja että haluan vain elää, enkä miettiä, mitä tämä voi olla.

– Viimeinen pisara oli se, kun sain samoihin aikoihin vielä pahan ruoka-aineallergian ja siihen liittyen jatkuvasti anafylaktisia shokkeja. Kysyin lääkäreiltä, liittyvätkö asiat toisiinsa, mutta ajatukselle naurettiin.

– Siellä allergiasairaalassa päätin, että ei hitsi – täytyy päästä vauhdilla eteenpäin! Että tämän pitää loppua ja että haluan vain elää, enkä miettiä, mitä tämä voi olla.

”Kävisin fysioterapiassa vaikka joka päivä”

 

  • En halvaantumiseni jälkeen pitkään aikaan tiennyt, että minulle kuuluisi fysioterapiaa, ennen kuin joku otti asian esiin siinä vaiheessa, kun minulla oli jo kaksi lasta.
  • Sittemmin fysioterapia on kuulunut viikottaiseen ohjelmaani – käyntikertoja on 50 vuodessa eli varmaankin enemmän kuin monella muulla tarvitsevalla.
  • Kun itse ei pysty tekemään jaloillaan mitään, on mahtavan virkistävää, kun fysioterapeutti auttaa tekemään ja venyttämään.
  • Olen kiinnostunut myös kuntoutuksen teoriapuolesta, josta puhumme fysioterapeuttini Maria Heimon kanssa paljon.
  • Kotona tekemistä aktivoi paljon se, kun joku sanoo,mitä kannattaa tehdä ja miksi: mihin mikin liike ja harjoite vaikuttaa.
Image
Tunnin mittainen fysioterapiakerta alkaa usein alaraajojen verryttelyllä. Ulla-Maija Aro on aktiivinen kuntoutuja, jolle viikottainen fysioterapia on tärkeää. Hän ei pysynyt poissa fysioterapiasta viime keväänäkään, kun oikea alaraaja oli koko mitaltaan kipsissä sääriluun katkeamisen ja pohjeluun murtuman vuoksi. - Teimme tuon kuuden viikon ajan yläraajaharjoitteita, fysioterapeutti Maria Heimo vantaalaisesta Myyr-Fysiosta kertoo. Kuva: Ritva Tiittanen-Wallenius

Vauvanhoitoa kontaten

Ulla-Maija Arolle vauhdilla eteenpäin pääseminen tarkoitti sitä, että hän ei keskity jalkojensa toimimattomuuteen tai allergiaansa, vaan ottaa ja elää elämäänsä. – Tykkään haastaa itseni fyysisesti, tehdä itse kaiken, mihin jotenkin pystyn, omalla tavallani.

23-vuotiaana nuori nainen oli jo pienen tyttären äiti, joka siis hoiti vauvansa ihan itse. – Hoidin kaksi ensimmäistä lastani kontaten ja liikkumalla tukea ottaen ja kahdeksan vuotta myöhemmin kolmannen lapsen pyörätuolista käsin. Tässä ehkä näkyy jonkinlainen rohkeus minussa. Kaikki tehdään omalla tavalla ja kaikki hoituu ilman ulkopuolista apuakin.

– Raskaudet eivät mitenkään pahentaneet oireitani, vaan olin tosi hyvässä kunnossa koko ajan ja synnytykset menivät hyvin.

– Alkuun minua ajattelutti, onko sairauteni etenevä, ja huolestuin, jos esimerkiksi käsissäni tuntui jotain – mietin, että halvaantuvatko nekin. Mutta kun mitään ei tapahtunut, rauhoituin. Itse asiassa olen koko elämäni ajan ollut superterve.

Image

 

Henkisesti minulla oli rankkaa, sillä eihän se silloin 1970-80-lukujen vaihteessa ollut mitenkään suotavaa, että tehdään lapsia, kun istutaan pyörätuolissa.

Ympäristö ei kuitenkaan katsonut Ulla-Maijan valitsemaa asennetta ja elämäntapaa hyväksyvin silmin. – Henkisesti minulla oli rankkaa, sillä eihän se silloin 1970-80-lukujen vaihteessa ollut mitenkään suotavaa, että tehdään lapsia, kun istutaan pyörätuolissa. Sain neuvolassakin aika tylyä kohtelua.

Itsenäisesti ajatteleva nuori nainen eli ja teki kuitenkin niin kuin itse näki parhaaksi. Onneksi teki, sillä hieno, läheisenä säilynyt perheyhteys tuo joka päivä iloa arkeen ja juhlaan. – Tyttäret kasvoivat siihen, että heillä nyt sattuu olemaan sellainen äiti, jonka jalat eivät toimi. Olemme kehittäneet asian tiimoilta oman sisäpiirihuumorimme tyyliin ”Ymmärrä mua – mun äiti on invalidi” tai minulle pilke silmäkulmassa heitetty ”Tuu jo sieltä”. Se saa muut välillä kohottelemaan kulmakarvojaan.

Tänä päivänä Ulla-Maija Arolla on jo kolme tyttärtentytärtäkin. – Pyörätuoli on kova sana lasten keskuudessa. Vanhimman lapsenlapsen 3-vuotissynttärit vietettiin seurakunnan tiloissa ja suuri ohjelmanumero oli se, kun minä istuin tuolissa ja lapset ajoivat pyörätuolilla. Samoin vetämässäni yksinhuoltajaperheiden kerhossa iso juttu oli se, kuka lapsista sai istua sylissäni. Ajeltiin aina vähän matkaa ja uusi porukka syliin vaihdettiin seuraavalla ”pysäkillä”.

Ulla-Maija Aro antaa myös miehelleen pisteitä asenteesta: tämä on antanut vaimon tehdä ja toimia. – Hän voi kävellä ihan rauhassa vieressä, kun esimerkiksi kelaan pyörätuolilla. Muut saattavat katsoa, että ”miksei toi työnnä”. Mutta jos työntäisi, läppäisisin varmaan, että mene pois siitä, Ulla-Maija Aro naurahtaa.

– Mies onkin sanonut kysyjille, että vaimohan pääsee vaikka puuhun, jos sattuu haluamaan. Niin on hyvä, sillä pyörätuolilla kulkevana kohtaa aina silloin tällöin vähän liiankin innokkaita auttajia. Auttamishalu on hienoa, mutta välillä on vaikea kohteliaasti sanoa, että kiitos vaan, mutta saan tämän pyörätuolin purettua ja nostettua autoon itse puolessa minuutissa ja että tämä kelaaminen on ihan hyvää kuntoilua.

Lapsena pelkäsin kauheasti kaikkea, mutta sen jälkeen, kun sairastuin, en ole pelännyt oikein mitään. Minulle vain tuli sellainen olo, ettei tarvitse pelätä.

Ulla-Maija Aro tuntuu tässä päivässä jollakin tavalla häkellyttävältä henkilöltä. Hänestä välittyy rauhaa, tasapainoa, hötkyilemättömyyttä. Lähes kaikkien kansalaisten raportoima stressi loistaa poissaolollaan.

– Elämä on tässä – hetkessä mennään, hän kommentoi ja lisää, ettei ole aina ollut samanlainen. – Itse asiassa luulen, että minusta tuli tällainen sairastuttuani. Lapsena pelkäsin kauheasti kaikkea, mutta sen jälkeen, kun sairastuin, en ole pelännyt oikein mitään. Minulle vain tuli sellainen olo, ettei tarvitse pelätä.

Elämä on välillä – ihmeellistä.

Image
Ulla-Maija Aro purkaa pyörätuolinsa auton kyytiin puolessa minuutissa.

Valinnan paikka

Ulla-Maija Aro joutui aikanaan valitsemaan liikkumistapansa. – Pystyin ottamaan muutamia askeleita ja otin tukea lipastoista, seinistä ja niihin kiinnitetyistä kahvoista. Ennen pitkää oli kuitenkin valittava.

– Tulin siihen tulokseen, ettei ole mitään järkeä siinä, että käytän puolet päivästä pystyssä pysymiseen. Päätin hoitaa lapset, perheen ja kodin pyörätuolista käsin. Valtavasti olen pystynytkin tekemään, omalla tyylilläni. Lapset eivät ole olleet päiväkodissa eikä minulla ole koskaan käynyt siivoojaa eikä kodinhoitajaa.

– Jokin aika sitten jäin pois osa-aikaisesta työstäni seurakunnan kerhonohjaana. Nyt aikaa ja voimia jää enemmän liikuntaan ja ulkoiluun, kun autolla ei tarvitse liikkua eikä pyörätuolia nostella niin paljon.

– Joka aamu ohjelmaani kuuluu aamujumppa sängynlaidalla. Se sisältää mm. niska-hartialiikkeitä ja selän ojennuksia. Telkkaria katsoessani teen keppijumppaa ja venyttelen – keppi on aina vieressä. Pyörätuolissa istuen pääsee hyvin venyttämään, kun pitää kiinni jostakin reunasta ja kurkottaa.

Image
Ulla-Maija Aro: "Tunnelissaolo oli kuin kellumista, liikkeet olivat rauhallisia, ei tarvinnut pelätä paiskaantumista tunnelin seinämiin. Olin tuulitunnelissa kaikkiaan kolme kertaa kaksi minuuttia kerrallaan. Jälkimmäisillä kerroilla kävimme korkeammalla ja teimme isompia liikkeitä. Fyysisesti ei tarvinnut tehdä juuri muuta kuin pitää päätä koholla ja käsiä pään sivulla." Kuva: Maria Heimo

Elämyslennolla tuulitunnelissa

”Fysioterapeuttini Maria Heimo on rohkea, ja hänellä on elämyksellisiä harrastuksia. Yksi niistä on laskuvarjohyppääminen. Fysioterapiani ohessa olemme jutelleet niistä, ja olen miettinyt ääneen, rohkenisinko minäkin siihen tai tähän, jos pystyisin. Maria osallistui taannoin Pyhtäällä toimivan Siriussportin tuulitunneliarvontaan, jossa haluttiin tarjota elämys liikuntaesteiselle – ja kuinka ollakaan, onni suosi Marian ehdottamana minua!

Arvonnan ollessa vielä auki, Maria kysyi minulta ohimennen, uskaltaisinko tuulitunneliin, jos tilaisuus tarjoutuisi, ja totesin uskaltavani.

En itse ole kovin innokas kokeilemaan uusia asioita, mutta olen mielestäni aika pelkäämätön. Kun riskit ovat tiedossa ja turvallisuus taattu, miksi sanoisin elämykselle ei! Olin lapsena ja nuorena urheilullinen ja nautin liikkumisesta, ja se tunne on yhä olemassa. Minun on helppo eläytyä urheilusuorituksiin. Kun katson esim. hiihtoa, koen mielessäni vauhdinoton, ponnistuksen notkelmassa jne. Ne ovat liikemuistissa. Tykkään haastaa itseni fyysisesti, tehdä itse kaiken mihin jotenkin pystyn, omalla tavallani.

Ennen lennon toteutumista tuli vielä mutka matkaan, sillä päivää ennen lentoa putosin kotisaunan lauteilta ja mursin jalkani – ajatukset olivat jo lennossa… Oikojalkakipsivaiheen ja tapaturmasta kuntoutumisen jälkeen teimme uuden yrityksen, ja lento toteutui elokuun lopulla.”

 

Ulla-Maija Aro: ”Lähdin tuulitunnelikokemukseen avoimin mielin. Ei pelottanut tai jännittänyt, mietin ainoastaan käytännön asioita: Miten minut saadaan tuulitunneliin ja pois sieltä. Ennen lentoa meitä opastettiin ja kerrottiin, mitä tehdään ja millaisilla käsimerkeillä ohjaaja neuvoo itse tilanteessa. Sitten puettiin haalarit ja kypärä, sekä pantiin korvatulpat huminan takia. Meitä oli useampi hyppääjä, vuorottelimme muutaman minuutin välein. Ohjaaja oli koko ajan mukana tunnelissa ja ohjasi liikkeitä. Olin ensimmäinen vuorossa. Toinen ohjaaja veti minut tunneliin toisen auttaessa oven ulkopuolelta, joten siirtyminen sujui hyvin.  Oli hienoa huomata, että tuulitunnelihyppy onnistuu helposti myös liikuntarajoitteiselta.”

Image

Harrastuksena laskuvarjohyppy

– Kävin jokunen vuosi sitten hyppäämässä tandemhypyn laskuvarjolla ja jäin koukkuun!

Näin perustelee harrastustaan – laskuvarjohyppyä – Ulla-Maija Aron fysioterapeutti ja lymfaterapeutti, Myyr-Fysiossa työskentelevä neurologiseen kuntoutukseen erikoistunut Maria Heimo. Hän on yksi niistä laskuvarjohyppääjistä, jotka osallistuivat tämän vuoden elokuussa Suomen ennätyksen tekoon. – Meitä oli muodostelmassa 80 laskuvarjohyppääjää – aika paljon näin pienestä maasta!

 

 

Miten ihmeessä tämä tehdään?

Suomen ennätyksen tekijät näyttävät maallikon silmiin ryömivän ilmassa kohti toisiaan voidakseen muodostaa voittoisan kuvion. Miten ihmeessä se tapahtuu?

 

Maria Heimo: ”Vapaapudotustaitoja eli liikkumista eteenpäin, taaksepäin, kovempaa, hitaampaa, käännöksien tekemistä ja otteiden ottamista ilmassa harjoitellaan jo laskuvarjohyppäämisen alkeiskurssilla, ja taitoja voi hioa esim. juurikin tuulitunnelissa. Kyse on vartalon ja käsien/jalkojen asennosta ilmavirrassa. Mitä enemmän lentopintaa hyppääjällä on ilmavirrassa, sitä hitaammin hän putoaa, ja mitä ”pienempänä” vartalo on (taivutus lantiosta, kädet lähellä vartaloa, jalat koukussa), sitä nopeammin hän putoaa.”

”Näitä taitoja on moni meistä Suomen ennätykselle osallistuneista käynyt harjoittelemassa tuulitunnelissa, jotta on osannut lentää täsmällisesti omalle etukäteen määritellylle paikalleen ennätyskuviossa.”

”Ja tietenkin kuivaharjoittelu maan kamaralla on ollut yhtä tärkeätä kuin ilmassa, jotta ajoitus on oikea kuvaan tullessa ja sieltä tietyissä korkeuksissa poistuessa.”

Fysioterapiassa minua kiehtoo laaja-alaisuus, vuorovaikutus, koko ajan lisääntyvä tutkimustieto ja alan jatkuva kehittyminen. Hoidamme kokonaista ihmistä.

Elokuussa Maria Heimo voitti asiakkaalleen Ulla-Maija Arolle mahdollisuuden tuulitunnelikokemukseen. – Me laskuvarjohyppääjät harjoittelemme tuulitunnelissa hypyn lentovaiheen vapaapudotusasentoa. Tuulitunnelissa kuka tahansa voi saada käsityksen siltä, miltä vapaapudotus tuntuu, hän kertoo.

 

Linkki fysioterapiaan

Yksi asiakkaani Ulla-Maija Aron fysioterapian tavoitteista on rintarangan ojennussuuntaisen liikkuvuuden ja vatsalihasten  venyvyyden lisääntyminen. Näitä olemme edistäneet makuulla mm. kyynärnoja-ja ojennusasennoilla. Laskuvarjohypyn harrastajana mieleeni tuli, että hei, tämähän näyttää ihan vapaapudotusasennolta! Tuulitunnelissa Ulla-Maija pääsi itse kokeilemaan vapaapudotusta.

 

Fysi 2/2017